Älä katso taakse

Hanna tiesi jo ennen oven avaamista, että joku oli sisällä.
Ei mitään askelia, ei hengitystä — vain se painostava tunne, joka alkoi aina niskasta ja valui hitaasti alas selkärankaa pitkin.
Kun hän työnsi oven auki, eteisen peiliin heijastui jokin… ylimääräinen.
Vain sekunnin murto-osan ajan, mutta hän ehti nähdä sen: harmaa hahmo, pää hieman vinossa, katse suoraan hänen silmiinsä.

Hanna kääntyi salamannopeasti — tyhjä eteinen.
Peiliin katsoessaan hän huomasi, ettei hahmo ollutkaan kadonnut kokonaan.
Sen silmät olivat nyt lähempänä.

Hanna perääntyi peilistä, sydän hakaten kuin se olisi yrittänyt murtautua ulos hänen rinnastaan.
Hahmo ei liikkunut, mutta sen olemassaolo tuntui raskaalta — kuin huoneessa olisi äkkiä ollut liikaa ilmaa, liian tiivistä hengittääkseen.
Hän tunsi sen katseen seuraavan häntä, vaikka tiesi, ettei se voinut olla mahdollista.

"Tämä ei ole todellista," hän kuiskasi itselleen.
Mutta sanat eivät kuulostaneet vakuuttavilta edes hänen omissa korvissaan.

Sitten se tapahtui — peilin pinta värähti kuin siihen olisi heitetty kivi.
Hahmon pää kallistui lisää, ja sen harmaa iho näytti repeilevän reunoista, paljastaen mustaa tyhjyyttä sen sisällä.
Ja vaikka sen suu ei liikkunut, Hanna kuuli äänen:
"Me olemme aina olleet täällä."

Hän ei muistanut, miten pääsi ulos eteisestä, mutta äkkiä hän seisoi portaiden alapäässä.
Kylmä tuuli tuntui puhaltavan jostain sisältäpäin — ei talosta, vaan hänestä.
Silloin hän muisti mummonsa sanat lapsuudesta:
"Meidän suvussa näkee asioita, joita muiden ei pidä nähdä."

Hanna yritti ravistaa mummon sanat mielestään ja keskittyä arkiseen iltaan. Hän keitti vettä teetä varten ja laittoi radion päälle, jotta hiljaisuus ei kaikuisi korvissa.

Mutta ensimmäinen sointu radiosta särähti oudosti, kuin joku olisi raapinut metallia mikrofonin sisällä.

Seuraavaksi ääni muuttui rätinäksi, ja sitten… se kuiskasi hänen nimensä.

Hanna jähmettyi keittiön pöydän ääreen.

Vedenkeittimen valo vilkkui, ja huoneeseen levisi oudon terävä palaneen sokerin haju.

Hän vilkaisi ikkunaan — ulkona katuvalot välkkyivät epätasaisesti, ja niiden välähdyksissä hän näki pihan laidalla seisovan hahmon.

Se ei ollut sama kuin peilissä.

Tämä oli pidempi, selkä kumarassa, kädet liian pitkät.

Ja se ei liikkunut. Ei edes kun valo sammui kokonaan.

Sydän kurkussa Hanna sulki verhot, mutta silloin kuului koputus.

Ei ovelta.

Vaan keittiön sisällä, tiskialtaan alta.

Hän kyyristyi ja katsoi varovasti kaappiin — ja huomasi, että viemärin tumma aukko näytti… hengittävän.

Hannan kädet tärisivät, kun hän tuijotti viemäriä.
Hengitys tuli sieltä selvästi — kylmä, kostea ja liian rytmikäs ollakseen hänen kuvitelmaansa.
Sitten jokin liikahti pimeydessä.
Kaksi kapeaa sormea, väriltään tuhkanharmaat, työntyi hitaasti ulos kuin kokeillen ympäristöä.

Hanna ponkaisi taaksepäin, mutta liian myöhään.
Sormet kietoutuivat hänen nilkkansa ympärille ja puristivat tiukasti.
Kipu oli todellista — terävä, sykkivä ja jääkylmä.
Hän huusi, mutta ääni hukkui siihen samaan kuiskaukseen, jonka oli kuullut peilissä:
"Me olemme aina olleet täällä."

Hän potkaisi paniikissa ja onnistui irrottautumaan.
Sormet katosivat viemäriin, mutta nilkkaan jäi tummanpunainen, mustelmankaltainen jälki, joka sykki omaa tahtiaan.
Hanna horjui olohuoneeseen ja lysähti sohvalle.
Hänen piti hengittää hitaasti, rauhoittua… mutta silloin hän näki sen.

Se sama pitkäselkäinen hahmo, joka oli seissyt pihalla, seisoi nyt olohuoneen nurkassa.
Valon vähyys ei estänyt häntä näkemästä sen kasvoja — jos niitä saattoi kasvoiksi kutsua.
Tyhjät silmäkuopat, joista tihkui mustaa nestettä.
Ja leveä, luonnottoman pitkä hymy, joka venyi korvasta korvaan.

"Et voi juosta enää," hahmo sanoi, ja sen ääni kuulosti kuin se olisi tullut suoraan hänen omasta päänsä sisältä.

Hanna perääntyi sohvaa pitkin, mutta olento seurasi hitaasti, jokainen askel lattiaa pitkin kuulosti märältä imulta.

Hän muisti mummonsa vanhan rintakorun, joka roikkui keittiön seinällä — hopeaa ja keskellä pieni musta kivi.
Lapsena mummo oli sanonut: “Pidä tämä lähellä, jos näet varjot liikkuvan itsestään.”

Hanna syöksyi keittiöön ja nappasi korun.
Olento pysähtyi kynnykselle, ja sen hymy vääntyi kireäksi viivaksi.
Hanna nosti korun ylös, ja musta kivi tuntui kuumenevan kädessään.

Peilin hahmo ilmestyi uudestaan eteiseen, mutta nyt se ei ollut uhkaava — vaan näytti melkein… inhimilliseltä.
Se katsoi Hannan silmiin ja kuiskasi:
"Sulje ovi."

Hanna ymmärsi: peili ei ollut vain ikkuna, vaan portti.
Hän työnsi korun peilin pintaa vasten.
Kivi kuumeni polttavaksi, peilin pinta aaltoili, ja molemmat olennot — pitkäselkäinen ja harmaakasvoinen — alkoivat vetäytyä huutaen sellaista ääntä, joka tuntui repivän ilmaa.

Kun viimeinen varjo katosi, peili halkesi keskeltä ja putosi lattialle sirpaleiksi.
Huoneessa vallitsi hiljaisuus.

Hanna seisoi hetken paikallaan, hengitys raskaana.
Nilkassa oleva jälki oli kadonnut, mutta tunsi, ettei ollut täysin yksin.
Mummon koru oli jäänyt kylmäksi ja musta kivi haljennut kahtia.

Hän tiesi, ettei portti ollut ainoa laatuaan.
Mutta tänään hän oli sulkenut yhden — ja ehkä saanut vähän aikaa ennen kuin varjot löytäisivät toisen reitin.