Myrskyn varjo osa 1

1

Tuuli ulvoi vanhojen mäntyjen lomassa, ja harmaat pilvet kiitivät nopeasti taivaan poikki. Syysilta oli jo laskeutunut, ja ensimmäiset sadepisarat ropisivat auton kattoon, kun Emma pysäytti auton mökin pihalle.

“Siinä ollaan! Viikonloppu ei voisi alkaa paremmin,” hän huudahti ja avasi takaluukun. Hän nosti rinkat ja kantoi ne varovasti kohti mökkiä, yrittäen peittää jännityksensä

Leo hypähti autosta ja juoksi polkua pitkin kohti metsää. “Katokaa tätä polkua! Tää näyttää täydelliseltä seikkailulle!” hän huudahti ja nauroi, vaikka tuuli ujelsi hänen ympärillään.

Sofia seurasi perässä, kamera kädessään. Hän pysähtyi tarkistamaan jokaisen yksityiskohdan, kiinnittäen huomiota puiden oksien liikkeeseen, varjoihin ja pimeän tullen syntyviin muotoihin. Joni mutisi epäilevästi: “Toivottavasti tää mökki on edes lämmin… eikä täynnä mitään ötököitä.”

Milla hymyili, silittäen vanhaa riipustaan. “Täällä tulee olemaan ihanaa, mä tunnen sen,” hän sanoi, yrittäen pysyä positiivisena.

Eero asteli hieman sivummalle ja pysähtyi ikkunan eteen. Hän kuunteli myrskyn ääniä ja sanoi hiljaa, lähes itsekseen: “Tää paikka… tuntuu… erilaiselta. Ehkä vähän liiankin hiljaiselta.”

Mökki oli vanha, kaksi kerrosta, pieni ullakko ja hieman ränsistynyt ulkokuori. Emma sytytti takkaan tulen, ja pian liekit alkoivat lämmittää sisätiloja. Nuoret asettuivat nuotiopaikalle, vaikka tuuli ja sade muistuttivat ulkona vallitsevasta myrskystä.

“Hyvä, että olemme kaikki täällä yhdessä,” Emma sanoi yrittäen keventää tunnelmaa. “Tämä tulee olemaan ikimuistoinen viikonloppu.”

Leo heitti oksan nuotioon ja liekit kohosivat korkealle. “Ikimuistoinen… hmm, toivottavasti vain hyvällä tavalla!” 

Hetken aikaa kaikki vain kuuntelivat tuulen ulvontaa ja sateen ropinaa. Metsä ympärillä tuntui hiljenevän, kuin odottaen jotakin. Hymyjen ja naurun takana hiipi pieni, mutta aavistuksen verran pelottava tunne: viikonloppu ei ehkä olisikaan aivan niin tavallinen kuin he olivat kuvitelleet. 

Nuoret istuivat sisällä, takkatuli loi himmeitä varjoja mökin seiniin. Sade ropisi kattoon, ja tuuli ujelsi pihapuiden lomassa. Tunnelma oli ensin kepeä, mutta Leo ei voinut olla kysymättä:

“Hei… onko teillä tietoa tästä mökistä? Onko täällä koskaan tapahtunut jotain… erikoista?” hän kysyi, vilkaisten ympärilleen.

Emma kohautti olkapäitään ja hymyili hieman hermostuneesti:

“Ei mitään erityistä, ainakin mitä minä tiedän. Vanhat omistajat vain jättivät mökin meille vuokralle. Täällä ei kai pitäisi olla mitään outoa.”

Sofia piti kameransa valmiina ja kurkisti takkatulta, miettien ääneen:

“Vanhat mökit… aina on tarinoita. Ehkä joku on kuullut huhuista. Meidän pitäisi varmaan kysyä lähikylän ihmisiltä, jos haluamme tietää varmasti.”

Joni mutisi epäuskoisesti:

“Ehkä. Mutta eiköhän tuollaiset jutut ole vain kyläläisten pelotteluja. Mikään järkevä ihminen ei usko kummituksiin, eikö niin?”

Milla puristi riipustaan, katsoen ympärilleen varovasti:

“Ehkä… mutta tuntuu silti oudolta, kun tuuli ulvoo näin kovaa ja metsä ympärillä on niin hiljainen.”

Eero pysyi hiljaa, silmät seuraten puiden liikettä. Lopulta hän sanoi matalalla äänellä:

“Hiljaisuus ei aina tarkoita rauhaa. Jos haluatte kuulla totuuden… tää mökki kantaa muistoja, jotka eivät ole ihan tavallisia.”

Leo hymyili hivenen hermostuneesti, mutta hänen uteliaisuutensa voitti pelon:

“No niin, tämä kuulostaa jo vähän jännittävältä! Onko täällä koskaan tapahtunut mitään kummallista tai… kuolemantapauksia?”

Emma hymyili väkinäisesti ja pudisti päätään:

“Ei mitään sellaista, ainakin virallisesti. Mutta… ehkä on vanhoja tarinoita, joita emme tiedä.”

Sofia näppäili kameraansa ja mutisi:

“Ehkä meidän pitäisi pitää silmät auki. Mikään ei ole koskaan täysin sattumaa tällaisissa paikoissa.”

Tuulen ulvonta voimistui hetkeksi, ja sade piiskasi kattoa. Nuorten iloinen puhe hiipui hiljalleen, kun he tunsivat ensimmäistä kertaa, että mökissä saattoi olla jotain, mikä tarkkaili heitä hiljaisesti.

2

Seuraava aamu valkeni harmaana ja sumuisena. Tuuli oli hieman laantunut, mutta myrsky oli jättänyt jälkeensä kosteita lehtiä ja oksia ympäri pihaa. Nuoret kokoontuivat keittiön pöydän ääreen, juoden lämmintä kahvia ja yrittäen pitää tunnelman kevyenä.

Milla selailee hiljaisesti puhelintaan ja huudahtaa yllättäen:

“Hei, kuunnelkaa tätä! Löysin jotain mökistä netistä…” Hän kallistui kaikkien puoleen ja näytettiin puhelimensa ruutua.

Artikkeli kertoi vanhasta talosta, joka sijaitsi samassa metsässä. Talviyönä useita vuosia aiemmin siellä oli tapahtunut traaginen onnettomuus – koko perhe oli menehtynyt mystisesti, eikä syytä koskaan löydetty. Paikan huhuttiin olevan kirottu tai kummitusten asuttama.

Leo kurtisti kulmiaan ja naurahti epäuskoisesti:

“Se on vain vanha huhu! Ihmiset keksivät aina tarinoita syrjäisistä mökeistä.”

Sofia ei kuitenkaan katsonut näyttöä, vaan kamera valmiina tarkkaili huoneen varjoja. Hänen puhelimensa värisi, ja ruudulle ilmestyi outo viesti:

“Lähtekää… ennen kuin on liian myöhäistä. He seuraavat teitä.”

Hän katsoi ympärilleen ja huomasi muiden miettivän ääneen, mutta viesti hävisi ruudulta heti sen jälkeen.

“Se… se ei ollut mikään ilmoitus sovelluksesta. Se oli viesti. Jonkun tai jonkin lähettämä,” Sofia sanoi hiljaa.

Emma yritti säilyttää rauhallisuuden:

“Ehkä se on joku vitsi… tai netin trolli. Ei hätää.”

Milla puristi riipustaan entistä tiukemmin ja sanoi vapisevalla äänellä:

“Mutta… entä jos se ei ole vitsi? Entä jos jotain oikeasti seuraa meitä?”

Eero pysyi hiljaa, katsoi ikkunasta sumuista metsää ja mutisi matalalla äänellä:

“Se, mitä te luette ja näette… on vasta alkua. Mökin historia ei unohdu, eikä se anna rauhaa vierailleen.”

Joni pyöritteli päätään, mutta hänen ilmeensä paljasti epävarmuuden:

“Ok, tämä alkaa mennä liian oudoksi. Meidän pitäisi ehkä olla varuillamme.”

Nuoret tunsivat, että mökki ei enää ollut vain syrjäinen majoituspaikka – se oli paikka, jossa menneisyys ja nykyisyys sekoittuivat. Hiljaisuus talossa ja ulkona olevan metsän syvyys tuntuivat yhtäkkiä uhkaavilta.

Sade alkoi uudelleen, tuuli ujelsi ja jokaisen mielessä kyti tunne, että he eivät olleet enää yksin

Iltapäivä kului hitaasti. Tuuli alkoi yltyä, ujellus muuttui kovaksi vihellykseksi, joka heilutti mökin vanhoja ikkunaluukkuja ja puita niin, että oksat raapivat kattoa ja seiniä. Sade piiskasi ikkunoita vimmatusti, ja jokainen ropinan ääni tuntui synkältä ennusmerkiltä

Emma käveli keittiöön ja katseli ikkunasta ulos. “Tää tuuli on oikeasti voimakas… ei ehkä kannata mennä ulos,” hän mutisi.

Juuri silloin heidän puhelimiinsa saapui hälytys:

> *“SÄÄVAROITUS: Kova myrsky ja rankkasade. Ulkona liikkuminen on vaarallista. Suosittelemme pysymään sisätiloissa.”*

Joni kohotti kulmiaan ja huokaisi:

“No, siinäpä se. Ei ainakaan pääse tutkimaan metsää nyt. Tämä sää on ihan hullua.”

Leo nauroi hermostuneesti, mutta ääni värähti:

“Siis… tää on enemmän kuin pelkkä sade. Tämä tuuli… se tuntuu… uhkaavalta.”

Milla katsoi ikkunasta ulos ja puristi riipustaan:

“Se on kuin metsän itse tuijottaisi meitä… ja odottaisi jotain.”

Sofia piti kameraansa valmiina, vaikka tunsi kylmät väreet kulkevan selkäänsä pitkin. Hänen puhelimensa värisi uudelleen, mutta viesti oli tällä kertaa tyhjä – vain musta ruutu ja kylmä tunne siitä, että joku katsoi heitä. Eero seisoi hiljaa nurkassa, katsellen seinien varjoja. “Tuuli tuo mukanaan muistoja. Vanhoja, joita ei voi unohtaa. Se ei vain puhaltaisi näin voimakkaasti, ellei täällä olisi jotain… joka ei halua meidän olevan täällä. Nuoret vaihtoivat katseita. Sade, tuuli ja mysteeriviestit eivät jättäneet heille tilaa epäröinnille. Jokin oli täällä – jokin vanha ja vaarallinen – ja he olivat loukussa sen keskellä. Myrskyn voima kasvoi, ja mökki tärisi jokaisen kovemman tuulenpuuskan mukana. Kaikki tunsivat ensimmäistä kertaa, että viikonloppu, jonka piti olla hauska ja rentouttava, oli muuttumassa painajaiseksi

Nuoret istuivat takan ääressä hiljaisina, kuunnellen myrskyn ulvontaa ja sateen raapintaa ikkunoita vasten. Kaikki tunsivat painostavan tunnelman, joka tuntui puristavan rintaa.

Leo nousi yhtäkkiä ja sanoi päättäväisesti:

“Me tarvitsemme lisää puita. Ilman tulta me jäädään tänne kylmään ja pimeään.”

Emma huokaisi ja pudisti päätään:

“Leo, ulkona on myrsky… se on vaarallista. Odotetaan, että sää hieman tyyntyy.”

Leo kuitenkin hymyili hieman itsepäisesti:

“Ei, me selvitään paremmin, jos pidämme tulen yllä. Minä menen nopeasti hakemaan puita.”

Milla puristi riipustaan ja katsoi häntä epäluuloisesti:

“Ole varovainen… tämä tuuli on todella kova.”

Eero nyökkäsi hiljaa, hänen katseensa seurasi Leoa, ja mutisi matalalla äänellä:

“Ei ole hyvä merkki lähteä yksin. Mutta… hänen täytyy mennä.”

Sofia tarttui kameraansa, ja puhelimen kylmä viesti tuntui yhä läsnä. Hän ei sanonut sanaakaan, mutta katseessaan oli varoitus.

Leo otti lyhyen ulko-oven kahvasta ja astui myrskyyn. Tuuli repi hänen vaatteitaan ja sateenpisarat piiskasivat kasvoja. Hän astui kohti pihapinoa, joka odotti metsässä, ja jokainen askel metsän kostealla maalla tuntui epävarmalta.

Sisällä mökissä nuoret jäivät hiljaisiksi, kuunnellen tuulen ulvontaa ja kauempaa kantautuvia oksien napsahduksia. Kaikki tunsivat, että jotain oli muuttunut – että heidän turvallisuutensa oli juuri asetettu koetukselle.

Hiljaisuus ja myrskyn voima jättivät heidät odottamaan… ja pelkäämään sitä, mitä ulkona saattoi odottaa.