Nuoret seisoivat mökin terasilla, ja kylmä hiljaisuus laskeutui heidän ylleen. Leo ei ollut palannut puun haku reissultaan. Eeroo puristi käsiään nyrkkiin ja joni tuijotti syvälle metsään, jossa varjoisat puut huijuivat myrskytuulen mukana.
-Hän ei tullut takaisin, sanoi Eero , ääni hiukan väristen.
- mennään etsimään häntä. Joni ehdotti.
He kulkivat syvemmälle metsään, myrskytuuli kasvatti voimaansa ja oksat ryskyivät heidän ympärillään. Pian he huomasivat, etteivät he nähneet Leoakaan, eivät kuulleet hänen kutsuakaan. Jokainen askel toi mukanaan pelon tunnetta: metsä ei tuntunut enää tutulta, vaan uhkaavalta, elävältä ja arvaamattomalta.
— Leo! huusi Eero, ääni hukkuen tuulen pauhuun.
— Täällä ei näy jälkeäkään, sanoi Joni, yrittäen pysyä rauhallisena.
Myrskyn voima yltyi. Puita kaatui ja oksat tukkivat heidän reittinsä. Nuoret tunsivat, että jotain kauheaa oli tapahtumassa, mutta vasta myrskyn lakattua totuus paljastuisi heille…
Milla kulki muiden jäljessä, mutta pysähtyi äkisti. Hänen katseensa osui johonkin puiden välissä – varjoon, joka ei kuulunut sinne. Se liikkui vastatuuleen, hitaasti, kuin jokin olisi tarkkaillut heitä. Hän räpäytti silmiään, ja hahmo katosi, mutta kylmä tunne jäi hänen ihoonsa.
— Näittekö tuon? Milla kuiskasi.
— Mitä? Eero kysyi, kääntyen.
— Joku… joku oli tuolla.
Ennen kuin muut ehtivät vastata, Sofian taskussa puhelin värisi. Hän tarttui siihen helpottuneena, ajatellen että ehkä Leo soittaisi. Mutta näytöllä ei näkynyt nimeä eikä numeroa – vain tyhjä tunniste. Epävarmana hän vastasi.
Puhelimesta kuului raskasta hengitystä. Sitten miehen matala ääni, karhea ja häiritsevän selkeä:
— Minä pyysin teitä lähtemään.
Sofia jähmettyi, puhelin tärisi hänen kädessään.
— Kuka siellä on? hän kuiskasi.
Vastaus tuli viiveettä, syvänä kuin kaiku metsän sisältä:
— Nyt on liian myöhäistä.
Linjalta kuului napsahdus, ja puhelu katkesi. Samassa myrsky ulvoi kovempana kuin koskaan.
— Sofia? kuka se oli? Milla kysyi, ääni väristen.
Sofia seisoi kalpeana, puhelinta puristaen. Hän ei ehtinyt vastata, kun tuuli repi äkisti metsän halki, kaataen oksia heidän jalkoihinsa. Ympärillä humisi kuin kokonainen kuoro pimeitä ääniä, joita ei voinut selittää.
— Meidän täytyy palata! Joni huusi.
He kääntyivät, mutta huomasivat silloin, ettei Sofia enää ollut heidän vierellään. Puhelin makasi maassa, näytöllä särö, kuin siihen olisi isketty suoraan.
— Sofia! Milla kiljaisi ja juoksi muutaman askeleen eteenpäin, mutta pimeys nielaisi hänen huutonsa.
Eero nosti puhelimen. Näytöllä vilkkui yhä viesti, jota kukaan ei ollut kirjoittanut:
**“Minä varoitin.”**
Myrsky peitti heidän huutonsa, ja Sofia oli poissa.
4
Aamu valkeni harmaana. Sade oli lakannut, mutta tuuli ulvoi yhä, kuin se ei koskaan olisi tyyntynytkään. Metsä näytti uupuneelta, puut notkuivat kosteudesta, ja nuorten askeleet lätisivät mudassa.
He löysivät Leon rannalta, makaamassa vesirajassa. Hänen silmänsä tuijottivat tyhjyyteen, eikä kukaan tarvinnut sanoja ymmärtääkseen, mitä oli tapahtunut.
Eero haparoi puhelimensa esiin ja soitti hätänumeroon. Linja katkesi useaan kertaan, ja lopulta vastaus oli yksiselitteinen: **myrskyn vuoksi alueelle ei päästä, ei venettä, ei helikopteria, ei ketään**.
— Me olemme yksin, Eero sanoi, ääni katkenneena.
Milla ei pystynyt katsomaan Leoaan enää, vaan käänsi katseensa pois. Joni pyyhkäisi vettä kasvoiltaan, mutta se saattoi olla myös kyynel.
He päättivät jättää Leon siihen, missä meri oli hänet löytänyt, ja hakea suojaa mökistä syvemmällä metsässä. Tuuli painoi heitä eteenpäin kuin näkymättömin käsin.
Mökki kohosi rannan takaisessa metsikössä, harmaa ja vanha, mutta sentään suojaava. Kun he astuivat sisään, ilma oli kylmä ja ummehtunut.
Silloin Milla haukkoi henkeään.
Sofian hahmo seisoi huoneen nurkassa. Hän oli palannut – mutta kalpea kuin haamu, huulet sinertävinä, silmät sameina. Hän ei sanonut mitään. Hän vain tuijotti heitä, kuin ei olisi aivan varma, keitä he olivat.
— Mihin sinä katosit? Milla kysyi varovasti.
— Sofia, missä sinä olit? Eero painosti.
Mutta Sofia ei saanut sanaa suustaan. Hänen huulensa värisivät, mutta ääntä ei tullut.
Sitten Joni huomasi jotain. Hän astui askeleen lähemmäs ja hänen silmänsä suurenivat.
— Voi jumala… katso hänen käsiään.
Sofian kalpeissa käsissä kiilteli tummia veren tahroja.
Kommentit
Lähetä kommentti