5
Sofia seisoi hetken mökin hämärässä, kasvot kalpeina ja katse tyhjänä. Hänen hengityksensä oli matalaa, katkonaisempaa kuin tavallisesti.
Sitten, sanaakaan sanomatta, hän kääntyi ovelle ja astui ulos. Ovi narahti hiljaa myrskyn pauhussa.
— Sofia! Milla huudahti ja ryntäsi perään, mutta Eero tarttui hänen käsivarteensa.
— Odota, hän sanoi. — Jokin ei ole kunnossa.
Ulkona tuuli ulvoi kuin villieläin. Metsä taipui sen voimasta, ja oksat sinkoilivat ilmaan. Sofian valkea hahmo erottui pimeää maisemaa vasten – hän liikkui hitaasti, melkein horjuen, mutta määrätietoisesti kohti rantaa.
— Hän kävelee kuin unessa, Joni mutisi, tuijottaen hänen askeleitaan.
Kun he astuivat mökin ovesta, ilma tuntui painavammalta kuin koskaan. Kauempaa, meren suunnalta, kuului matala jyrinä – kuin joku olisi liikkunut veden alla.
Sofia pysähtyi rantahiekan reunalle. Hän ei kääntynyt katsomaan ystäviään, ei sanonut mitään. Hän vain seisoi siinä, tuuli tarttui hänen hiuksiinsa ja vaatteisiinsa, ja hetken ajan Hetken hän vaikutti täysin liikkumattomalta, kuin olisi juurtunut maahan
Tuuli repi merta ja taivasta, aallot vyöryivät mustina rantaan. Sofia seisoi hiekan ja veden rajalla, selkä heihin päin. Hetken hän vaikutti täysin liikkumattomalta, kuin olisi juurtunut maahan.
Sitten hän kääntyi hitaasti.
Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja silmät oudon sameat, mutta niissä paloi silti välähdys, joka sai Eeron ja Millan jähmettymään paikoilleen.
— Meidän täytyy päästä pois, Sofia sanoi käheällä, oudosti särkyneellä äänellä.
Hiljaisuus laskeutui heidän välilleen.
— Pois… mistä? Joni kysyi varovasti, mutta äänessä kuului epäilys, kuin hän ei olisi halunnut kuulla vastausta.
Sofian huulet värisivät. Hän kohotti kätensä, ja tuuli tuntui yltyvän entisestään. Veren tahrat hänen ihollaan olivat yhä näkyvissä.
— Täältä, hän kuiskasi. — Me emme saa jäädä tänne. Hän… hän ei päästä meitä.
Salama välähti heidän yläpuolellaan, ja taivas halkesi.
Salama repi taivasta uudelleen, ja myrskyn jyrinä tuntui ravistelevan koko saarta. Nuoret seisoivat rannalla Sofian sanojen paino harteillaan. Kukaan ei uskaltanut puhua enempää.
— Tule takaisin, Milla sanoi hiljaa ja tarttui Sofian käteen. Se oli kylmä kuin jää.
Sofia ei vastustellut. Hän antoi Millan johdattaa itsensä takaisin mökille, Eero ja Joni seuraten perässä. Metsä humisi heidän ympärillään, mutta tällä kertaa mikään ei tullut vastaan. Oli vain tuulen piinaava ulvonta ja meren raskas pauhu.
Mökki tuntui yhtä kolkolta kuin ennenkin, mutta sentään se tarjosi katon heidän ylleen. He sulkivat oven tiukasti ja kerääntyivät pimeään sisätilaan.
— Meidän täytyy levätä, Joni sanoi lopulta. Ääni värisi, mutta kukaan ei vastustanut.
He asettuivat nurkkiin, kääriytyivät märkiin vaatteisiinsa ja yrittivät sulkea silmänsä. Ulkona myrsky jatkoi raivoamistaan, mutta vähitellen väsyneisyys vei voiton.
Viimeinen asia, jonka Milla näki ennen nukahtamista, oli Sofia, joka istui hiljaa mökin ikkunan vieressä. Hänen katseensa oli yhä tyhjä, ja hän tuijotti pimeään metsään, kuin odottaisi jonkun palaavan.
6
Milla havahtui ensimmäisenä. Mökki oli kylmä ja pimeä, vaikka aamuaurinko yritti puskea säteitään likaisen ikkunan läpi. Ulkona tuuli oli heikentynyt, jäljellä vain hiljainen humina, joka muistutti yöllisestä myrskystä.
Hän käänsi katseensa ympärilleen. Sofia makasi lähellä lattialla, silmät raottuivat hitaasti, ja hän näytti heräävän yhtä raskaan unisesti kuin Milla itsekin.
— Onko se… ohi? Sofia kuiskasi.
Mutta kun Milla vilkaisi mökin toiseen nurkkaan, hänen sydämensä pysähtyi.
Eero ja Joni makasivat siinä, liikkumattomina. Ensin Milla ajatteli, että he nukkuivat yhä, mutta jokin oli pielessä. Heidän kasvonsa olivat kalpeat, suupielissä kuivuneen veren jälkiä. Silmät olivat puoliksi auki, katseet tyhjyyteen jähmettyneinä.
— Ei… ei, ei, ei… Milla kuiskasi, ääni särkyen. Hän ryömi heidän luokseen ja ravisteli vuorotellen kumpaakin, mutta mikään ei saanut heitä heräämään.
Sofia nousi hitaasti, askeleet laahaten, ja pysähtyi Millan taakse. Hänen kasvonsa olivat tyhjät, katse liukui lattialla makaaviin ystäviin, mutta mitään reaktiota ei tullut.
— He ovat kuolleet, Milla sopersi, kyyneleet virtasivat hänen poskillaan.
Sofia ei sanonut mitään. Hän vain seisoi siinä, kalpeana, ja ulkoa kuului taas tuttu humina — mutta se ei ollut enää pelkkä tuuli.
Se kuulosti kuin joku olisi kuiskinut heidän nimensä.
Milla nyyhkytti lattialla Eeron ja Jonin vieressä. Hän ei pystynyt ymmärtämään, miten kaikki oli tapahtunut yön aikana. Sofia seisoi hänen takanaan yhä hiljaa, liikkumatta, kuin varjo.
Yhtäkkiä mökin ulkopuolelta kuului ääni — ei kuiskausta, ei tuulen ulvontaa, vaan jotain erilaista.
Moottorin ääni.
Milla nosti katseensa, epäuskoisena. Hän riensi ikkunaan ja näki metsän reunassa valonvälähdyksiä, kuin taskulamppuja. Tuulen läpi kantautui huuto:
— Onko siellä ketään?!
Milla tunsi jalkojensa pettävän helpotuksesta. Hän paiskasi oven auki ja huusi kurkku suorana:
— Täällä! Auttakaa meitä!
Metsän varjoista ilmestyi kaksi miestä keltaisissa pelastusliiveissä ja yksi nainen, jolla oli ensiapulaukku mukanaan. Heidän kasvonsa olivat väsyneet ja sateen pieksemät, mutta he olivat todellisia, eläviä.
— Jumalan kiitos, teidät löydettiin, nainen sanoi, ja hänen äänensä oli lämmin mutta kiireinen. — Myrsky on alkanut hellittää. Saatiin vene vihdoin rantaan.
Milla purskahti kyyneliin. Hän osoitti mökkiin päin, ääni murtuen:
— He… he eivät selvinneet.
Pelastajat kiiruhtivat sisään, ja yksi heistä pysähtyi katsomaan Sofiaa, joka seisoi edelleen kalpeana ja liikkumattomana nurkassa. Hetken heidän välilleen laskeutui hiljaisuus.
— Onko kaikki kunnossa? mies kysyi, mutta Sofia ei vastannut. Hän vain katsoi suoraan miehen läpi, kuin ei olisi edes huomannut häntä.
Epilogi
Viikkoja myöhemmin saari oli tyhjentynyt. Myrsky oli mennyt ohi, meri tyyntynyt, mutta ne, jotka olivat olleet siellä, eivät enää koskaan olleet ennallaan.
Sofia istui oikeussalin penkillä. Hänen kasvonsa olivat samat kuin ennen – nuoret, kauniit – mutta katse oli muuttunut. Se oli tyhjä, syvä kuilu, johon kukaan ei halunnut katsoa liian pitkään.
Milla seurasi takaosasta, kyyneleet silmissään. Hän oli ainoa, joka selvisi hengissä ystävistään. Hän halusi uskoa, että kaikki oli ollut vain myrskyä, painajaista, mutta Sofia rikkoi sen toivon.
Kun tuomari kysyi häntä kertomaan tapahtumista, Sofia nosti katseensa. Hetken salissa vallitsi syvä hiljaisuus, ja sitten hän puhui:
— Minä tein sen. Minä vein Leon. Minä otin Eeron ja Jonin.
Sanat putosivat hänen huuliltaan kuin kivet. Kukaan ei hengittänyt.
— Hän… käski minun tehdä sen, Sofia jatkoi, ääni särkyneenä mutta samalla oudolla varmuudella. — Metsä, meri, varjo… se ei päästänyt minua pois, ennen kuin olin totellut.
Joku salissa huudahti, mutta tuomarin vasara iski pöytään. Sofia ei kuitenkaan liikahtanut. Hän vain hymyili ohuesti, tavalla, joka sai Millan sydämen kylmenemään.
— Nyt hän on tyytyväinen, Sofia kuiskasi, ja sali täyttyi kuiskauksista ja kauhusta.
Tuomio oli selvä. Murhat, ilman armoa. Sofia vietiin käsiraudoissa pois, mutta Millan silmissä hän ei koskaan näyttänyt vangilta. Hän näytti siltä kuin olisi yhä kuunnellut jotakin, mitä kukaan muu ei voinut kuulla.
Ja kun salin ovet sulkeutuivat hänen takanaan, ulkoa kantautui heikko humina. Se kuulosti tuulelta, mutta Milla tiesi paremmin.
Varjo ei ollut kadonnut.
Kommentit
Lähetä kommentti