Salaman varjo

Pieni Metsälahti oli yleensä hiljainen kylä, jonka hiekkatie johti järven rantaan ja jonka talojen pihoilla omenapuut notkuivat. Mutta sinä iltana taivas alkoi muuttua uhkaavan tummaksi jo ennen iltapäivää. Ilma oli painava, ja jokainen hengenveto tuntui raskaalta, kuin koko kylä pidättelisi yhdessä henkeään.

Vanha Lehto, kylän ainoa kauppa, sulki tavallista aikaisemmin. Kauppias Aarne seisoi ovellaan ja katseli, kuinka tuuli alkoi viskoa pihavaahteran oksia. Kauempaa, metsän reunasta, kuului matalaa jyrinää. Se ei ollut pelkkää ukkosta – se kuulosti melkein… askeleilta.

Samaan aikaan nuori Elina kiirehti kotiin järven rannalta. Hän oli ollut keräämässä lumpeita, mutta tunsi ihollaan sen omituisen sähköisen nipistyksen, joka ennusti salamaniskua. Kun ensimmäinen kirkas välähdys halkoi taivaan, järvi heijasti sen kuin sula hopea. Seuraava jyrähdys oli jo niin voimakas, että maanpinta tuntui värähtävän.

Kyläläiset kerääntyivät ikkunoiden ääreen. Myrskyn keskeltä, metsän suunnasta, näkyi hetkittäin liikettä – jokin kulki ukkosen valaisemassa pimeydessä. Kukaan ei tiennyt, oliko se ihminen, eläin vai jotakin muuta.

Sitten sähkökatko pimensi koko kylän. Salama iski aivan lähelle, ja sen valossa Elina näki jotakin järven rannassa…
Jotakin, mitä hän ei koskaan unohtaisi.

Elina henkäisi, mutta ääni hukkui ukkosen jylyyn. Järven rannassa, juuri siinä missä hiekkaranta muuttui kivikkoiseksi, seisoi hahmo. Se oli pitkä ja laiha, sen silmät hehkuivat kalpeina kuin kuunvalo, vaikka taivas oli kokonaan pilvien peitossa. Se ei liikkunut – seisoi vain ja tuijotti suoraan häntä kohti.

Tuuli repi Elinan hiuksia ja toi mukanaan järveltä oudon hajun, kuin palaneen ja mädän sekoituksen. Hän otti vaistomaisesti askeleen taaksepäin, mutta jalka osui märkään juurakkoon, ja hän horjahti. Silloin salama iski aivan rannan tuntumaan – mutta hahmo ei väistänyt.

Valonvälähdyksen jälkeen ranta oli tyhjä.

Elina juoksi kylälle sydän pamppaillen. Hän kolkutti Aarnen kaupan ovea, vaikka tiesi sen olevan lukossa. Kauppias raotti varovasti ovea ja näki tytön kalpean, sateen kasteleman olemuksen.
– Järvellä… joku oli siellä, Elina sai sanotuksi hengästyneenä.
Aarne kalpeni ja katsoi taakseen, ikään kuin varmistaakseen, ettei kukaan kuule.
– Meille kerrottiin, ettei siitä puhuta, hän kuiskasi. – Mutta jos näit sen… myrsky ei ole tänä yönä pahin asia.

Ukkonen jyrähti jälleen, ja molemmat kääntyivät katsomaan järvelle päin. Pimeydessä, salaman valaisemana, näkyi sama hahmo – mutta nyt se oli lähempänä.

Elina jäi paikalleen, jähmettyneenä kuin juuret olisivat tarttuneet hänen jalkoihinsa. Hengitys hänen vieressään oli matalaa ja rytmikästä, kuin jokin olisi yrittänyt jäljitellä ihmistä, mutta ei aivan onnistunut. Hän kuuli, kuinka vesi tippui lattialle, tip-tip-tip, mutta kun hän laski katseensa, lattialankkujen välissä kiemurteli tumma vesi, joka ei tullut ovesta eikä katosta.

Hän kohotti hitaasti katseensa. Pimeässä erottui hahmo, jonka olemus oli kuin varjo veden alla – se liukui enemmän kuin astui. Silmien hehku oli himmeämpi nyt, melkein surullinen.

– Miksi olet täällä? Elinan oma ääni tuntui vieraalle, kapealta ja pelokkaalta.

Hahmo ei vastannut. Sen sijaan se kohotti kätensä, jossa sormet olivat pitkät ja hennot kuin veden kuluttamat oksat. Se osoitti kohti järveä. Elina tunsi, kuinka huoneessa ilma muuttui kosteammaksi, ja kaukaa kuului aaltojen lyöntiä rantakiviin – vaikka järvi oli ollut myrskyn jälkeen peilityyni.

Silloin hän ymmärsi. Tämä olento ei ollut vain myrskyn mukana tullut… se oli sidottu järveen. Ja jokin järvessä odotti, että hän tulisi.

Ovi avautui itsestään, ja ulkoa tulvi kylmä, kostea sumu. Hahmo kääntyi ja liukui ulos, kadoten harmaaseen usvaan. Elina tiesi, ettei hänellä ollut vaihtoehtoa – jos hän halusi selvittää, miksi se oli tullut takaisin, hänen olisi seurattava.

Sumu oli paksu kuin märkä villahuopa, ja Elina kulki sen halki, seuraten vaimeaa, loittonevaa hehkua, joka näytti olennon silmistä kajastavan. Askeleet muuttuivat raskaiksi, maa jalkojen alla pehmeni ja alkoi tuoksua samalta kostealta mädältä, jonka hän oli tuntenut jo aiemmin.

Järven ranta ilmestyi kuin varoittamatta, ja vesi oli mustaa kuin öljy. Hahmo seisoi matalassa vedessä, liikkumattomana. Kun Elina astui lähemmäs, se alkoi hitaasti puhua — ei sanoja, vaan ääntä, joka oli kuin tuulen ja veden sekoitus. Yhtäkkiä hänen mieleensä tulvahti kuvia: kylä vuosikymmeniä sitten, myrsky, vene joka kaatui, ja joku joka ei koskaan palannut rannalle.

Hahmo oli ollut Aarnen sisar, nuori nainen, joka oli kadonnut järveen kolmekymmentä vuotta sitten. Myrsky oli vienyt hänen henkensä, mutta sitonut hänen varjonsa veteen. Jokainen suuri ukkosmyrsky toi hänet takaisin, etsimään jotakuta, joka voisi katkaista siteen.

Elina tiesi, mitä tehdä. Hän polvistui veden reunaan ja kuiskasi lupauksen: hän kertoisi koko kylälle totuuden, ettei Aarnen sisarta unohdettaisi. Että hänen tarinansa eläisi, eikä hän enää olisi sidottu hiljaiseen järveen.

Hahmon katse muuttui lempeäksi, ja viimeinen salamanvälähdys valaisi sen kasvot – ne olivat ihmisen kasvot, rauhalliset ja vapautuneet. Kun välähdys hiipui, myös hahmo katosi, ja järvi jäi jälleen peilityyneksi.

Sumu alkoi väistyä. Elina palasi kylään aamunkoitteessa, ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Metsälahden yllä ei leijunut pelko myrskyjen tullessa.