naapurin salaisuus osa 2

3

Aino heräsi aamuun lämpimän syyskesän valossa. Aurinko tunkeutui verhojen raosta ja täytti makuuhuoneen pehmeällä kultaisella hohteella. Ulkoa kuului lintujen liverrystä ja satunnaista lehtien rapinaa, mutta eilisen sateen jälkeinen rauha tuntui yhtä aikaa lohdulliselta ja jännittävältä.

Hän venytteli varovasti ja hiipi keittiöön, jossa mummo jo kantoi pöytään tuoreita sämpylöitä ja keitettyä kahvia. Aino istahti ja katseli mummon puuhia – jokin pienessä kodin rauhassa sai hänet tuntemaan olonsa hetken turvatuksi, vaikka ajatukset pyörivät yhä eilisen uutisen ja kylän outojen tapahtumien ympärillä.

“Minä en kyllä kuullut mitään yöllä,” Aino sanoi mietteliäänä, katsoen ikkunasta ulos. “Mutta kerrohan, mummo, kuulitko sinä mitään oudonlaista naapurin suunnalta viime aikoina?”

Mummo nyökkäsi hitaasti, hänen kulmakarvansa hieman koholla. “Hm… muutama outo ääni silloin tällöin, mutta en ole nähnyt mitään, mikä olisi suoraan uhkaavaa. Kylällä on kaikenlaisia ääniä, joille ei aina löydy selitystä. Mikä sai sinut kysymään?”

Aino imi nopeasti suupalasen sämpylää ja kertoi muistoistaan ja havainnoistaan – kuinka naapuri oli joskus vaikuttanut kummalliselta, ja kuinka kylässä ilmassa leijui salaisuuden tuntua, vaikka mitään konkreettista ei ollutkaan tapahtunut viime yönä.

Kun aamiainen oli syöty ja kahvi juotu, Aino tunsi päätöksen vahvistuvan sisällään. Hän oli päättänyt, että tänään hän tarkkailee naapuria tarkemmin – ei siksi, että olisi kuullut jotain uutta, vaan siksi, että jokin kylässä oli vialla ja hän halusi ymmärtää, mitä.

Aurinko paistoi kirkkaasti, mutta Ainon sydämessä tuntui pieni kylmä väre: hän tiesi, että pian jokin näkymätön siima vetäisi hänet syvemmälle salaisuuteen, jota kylä kätki.

Hän pukeutui ja suuntasi kohti paikkaa, jossa verijäljet oli löydetty. Syksyn aurinko lämmitti kasvoja, ja ilmassa oli vielä sateen jäljiltä kostean maan tuoksua. Askeleet tuntuivat raskailta, mutta jokainen niistä vei hänet lähemmäs totuutta.

Yhtäkkiä jalkakäytävällä hänen edessään ilmestyi tuttu hahmo. “Aino? Onko se todellakin sinä?” kysyi ääni, joka sai Ainon pysähtymään.

Se oli Laura, lapsuuden ystävä, joka oli menossa töihin kylän kirjastoon. Hänen kasvoillaan oli sama lämmin hymy kuin ennen, mutta silmissä pilkahti uteliaisuus.

“Laura! Mitä sinä täällä teet?” Aino kysyi, hieman yllättyneenä.

“Menossa töihin kirjastoon,” Laura vastasi ja katsoi ympärilleen kuin etsien jotakuta. “Mutta miksi sinä vaikutat niin vakavalta? Näytät siltä, kuin kantaisit jotain suurta salaisuutta.”

Aino epäröi hetken, mutta päätti sitten olla rehellinen. “On jotain… outoa kylällä. Verijäljet löydettiin tuolta vähän matkan päässä, ja ajattelin käydä katsomassa paikan itse. En oikein tiedä, mitä siellä odottaa.”

Laura nyökkäsi hitaasti. “Kuulostaa vakavalta. Haluan tulla mukaan, jos se sopii sinulle. Kirjastossa olen oppinut etsimään tietoa ja selvittämään asioita – ehkä siitä on hyötyä.”

Aino hymyili pienesti, mutta pudisti sitten varovasti päätään. “Kiitos, Laura. On ihanaa, että välität ja haluaisit auttaa… mutta haluan pitää sinut poliisityön ulkopuolella. Haluan pitää sinut poissa tästä, ainakin toistaiseksi.”

Laura ymmärsi ja nyökkäsi. “Hyvä on, ymmärrän. Mutta jos tarvitset apua, tiedät mistä minut löytää.”

Aino hymyili taas, kiitollisena ystävästään, ja jatkoi matkaansa kohti verijälkien löytöpaikkaa, sydämessään se tunne, että päivä voisi paljastaa jotain, mitä kylä oli kätkenyt.

Aino käveli hiljaisessa syyssäässä kohti paikkaa, jossa verijäljet oli viimeksi nähty. Hän piti askeleensa kevyinä, varoen liikaa ääntä, ja silmät tarkkana jokaista yksityiskohtaa myöten. Tuuli suhisi puiden latvoissa, ja ilmassa oli sateen jäljiltä kostean maan tuoksua.

Saavuttuaan paikalle Aino pysähtyi. Kaikki näytti aivan tavalliselta. Maa oli kuiva ja tasainen, lehdet olivat leijailleet paikalleen, ja verijälkiä ei ollut enää näkyvissä. Hän kumartui ja tutki tarkasti maata, mutta ei löytänyt mitään merkkejä eilisestä löydöstä.

Aino puri huultaan mietteliäänä. Hän oli odottanut jotain – ehkä uutta jälkeä, jotain merkkiä tai vihjettä, joka kertoisi, mitä kylässä oli tapahtunut. Mutta nyt kaikki näytti normaalilta, jopa liiankin rauhalliselta.

“Huh,” hän huokaisi hiljaa, antaen katseensa vaeltaa ympäristössä. “Ehkä ne olivat vain… vanhoja jälkiä. Tai joku siivosi paikan.”

Aino nousi seisomaan ja katsoi ympärilleen. Tuntui siltä kuin kylä olisi pitänyt salaisuutensa tiukasti otteessaan. Hän tiesi kuitenkin, ettei luovuttaminen ollut vaihtoehto – jokin täällä oli vialla, ja hän aikoi selvittää sen ajan kanssa.

Hän jäi vielä hetkeksi paikalle, tarkastellen ympäristöä ja yrittäen huomata jotain, mitä muut eivät ehkä huomaisi. Mutta tällä kertaa verijäljet eivät paljastaneet mitään uutta. Lopulta Aino käänsi katseensa ja lähti hitaasti takaisin kohti mummon kotia, mielessään suunnitellen seuraavia askelia tutkimuksessaan. Syksyn aurinko laski hiljalleen, ja kylä näytti rauhalliselta, mutta Ainon sisällä kyti edelleen tunne, että jotain oli vialla.

4

Saapuessaan mummon pihalle Aino huomasi postilaatikon. Siinä oli kirje, joka kiinnitti hänen huomionsa heti – se oli osoitettu hänen nimellään. Sydän pamppaillen hän poimi sen laatikosta ja tunsi kylmän väreen kulkevan selkäänsä.

“Kuka… ja miksi juuri minä?” Aino mutisi hiljaa, kääri kirjeen käsissään ja astui nopeasti mummon kotiin. Hän tiesi, että tämän kirjeen sisältö voisi olla ratkaiseva – ja että seuraavat hetket olisivat vasta alkua päivän tapahtumille.

Aino istui vielä pöydän ääressä, katsoen kuvaa pienestä tytöstä ja navetasta. Hän tiesi, että tämä ei ollut pelkkää sattumaa – jokin tässä liittyi kylän salaisuuksiin, ja ehkä hänen oli aika kertoa siitä viralliselle taholle.

Hän kaivoi puhelimen taskustaan ja valitsi nopeasti kylän komisarion numeron. Puhelu yhdistyi muutaman sekunnin kuluttua.

“Komisario, täällä Aino… Haluan kertoa jotain, mitä olen huomannut kylällä,” hän sanoi, ääni hieman jännittyneenä.

“Ah, Aino! Hyvä, että soitit,” komisario vastasi ilahtuneena. “Olen jo kuullut verijälkikohdasta, ja sinun näkökulmasi voi olla ratkaiseva. Kerro vain rauhassa, mitä olet huomannut.”

Aino selitti mummon kuulemista oudoista äänistä ja lopulta myös kirjeen ja kuvan pienestä tytöstä navetan kanssa. Hän kertoi kaiken tarkasti, jättäen liialliset arviot ja spekulaatiot pois.

Komisario kuunteli tarkasti ja nyökkäsi puhelimessa. “Ymmärrän. Tämä on erittäin tärkeää. Haluaisin, että tulisit toimistolle keskustelemaan asiasta tarkemmin. Tarvitsen kaiken, mitä tiedät, jotta voimme arvioida, mitä seuraavaksi tehdään.”

Aino hengitti syvään ja vastasi: “Tulen huomenna, komisario. Tänään minun täytyy vielä selvittää muutamia asioita.”

“Selvä,” komisario sanoi. “Hyvä, nähdään huomenna. Kiitos, että soitit, Aino. Tämä voi olla ratkaisevaa.”

Aino sulki puhelimen ja katsoi vielä kerran kuvaa. Pienen tytön hymy ja navetan hahmo tuntuivat nyt vielä merkityksellisemmältä. Hän tiesi, että seuraava päivä toisi tärkeän askeleen eteenpäin – ja että hänen oli oltava tarkkana jokaisessa yksityiskohdassa.