naapurin salaisuus osa 4

7

Taivas oli yhä harmaa, mutta sade oli laantunut, kun Aino ja komisario saapuivat naapurin talon pihaan. Nurmikko oli märkänä ja liukkaana, ja tuuli heilutteli puiden oksia hiljaisesti. 

Komisario koputti oveen ja odotti hetken, kunnes ovi aukesi. Naapuri tervehti heitä kohteliaasti, mutta Aino huomasi hänen silmissään pienen varovaisuuden.

He juttelivat hetken tavallisista asioista ja kylän arjesta, mutta Aino piti tarkkaavaisena katseensa navetan suuntaan. Hän huomasi sen oven, johon oli kiinnitetty lukko. Se kiinnitti hänen huomionsa heti – jokin salassa pidettävä oli varmasti tuon oven takana.

Komisario huomasi Ainon katseen ja nyökkäsi hiukan ymmärtäväisesti, muttei paljastanut ajatuksiaan ääneen. Aino tunsi pienen piston jännitystä – tämä lukittu ovi voisi olla avain koko mysteeriin.

Keskustelu naapurien kanssa jatkui vielä hetken, mutta Aino piti mielessään oven ja lukon – tieto, joka oli yhtä aikaa pelottava ja tärkeä. Hän tiesi, että heidän seuraava askeleensa tutkimuksessa liittyisi juuri siihen.

Aino seurasi komisarioa asunnon sisätiloissa, mutta hänen katseensa kiinnittyi nopeasti piirongin päälle. Siellä lepäsivät esineet hieman huolimattomasti aseteltuna – ja hänen sydämensä muljahti, kun hän huomasi pienen valokuvan.

Se oli sama tyttö, joka oli kirjeen kuvassa, jonka Aino oli saanut mummon postilaatikosta. Kuvan taustalla näkyi tuttu navetta – sama, jonka hän oli jo yhdistänyt naapuriin Lauralta saamansa tiedon perusteella.

Aino kosketti kuvaa varovasti, ikään kuin tarkistaakseen, että se oli todellinen. Hän tunsi kylmän väreen kulkevan selkäänsä. Tämä oli selvä merkki siitä, että joku yritti lähettää viestin – tai että totuus oli aivan heidän käsissään.

Hän laski kuvan varovasti takaisin piirongin päälle ja katsoi komisarioon. “Tämä… se on sama tyttö,” hän sanoi hiljaa. “Kuva, jonka sain postilaatikosta, on täällä.”

Komisario nyökkäsi vakavana. “Hyvä huomio, Aino. Tämä vahvistaa, että meidän on tutkittava navettaa ja sen ympäristöä tarkemmin. Mutta nyt meidän on oltava varovaisia.”

Aino nyökkäsi, tunsi sekä pelkoa että päättäväisyyttä. Hän tiesi, että he olivat juuri astumassa syvemmälle mysteeriin – mutta samalla myös lähemmäs totuutta.

Aino käänsi katseensa vielä kerran piirongin päälle aseteltuun kuvaan ja tunsi pienen piston sydämessään. Hän tiesi, että tämä oli merkittävä löytö, mutta nyt ei ollut oikea hetki toimia yksin.

Komisario nyökkäsi ja sanoi rauhallisesti: “Meidän on palattava toimistolle ja suunniteltava seuraavat askeleet. Pidä tämä mielessäsi, Aino – ja pysy rauhallisena.”

Aino tarttui sateenvarjoonsa ja he lähtivät talosta. Ulkona sade oli juuri lakannut, ja märkä nurmikko kiilsi hämärässä aamussa. He kulkivat yhdessä kohti autoa, jokainen omissa ajatuksissaan, mutta valmiina seuraavaan vaiheeseen tutkimuksessa.

Aino tiesi, että mysteeri oli vasta alussa – mutta nyt hän ei ollut enää yksin sen kanssa.

8

Ilta oli laskeutunut kylään, ja sade oli tauonnut kokonaan. Aino istui mummon saunassa, höyry ympärillä pehmeänä ja rauhoittavana, yrittäen päästää irti päivän jännityksestä. Lämpö ja kostea ilma saivat hänet hetkeksi unohtamaan kaiken mysteerin ja pelon.

Puhelin soi äkillisesti. Aino napautti kuvaruudun esiin ja näki Lauran nimen. Hän pyyhkäisi märät kädet nopeasti pyyhkeellä ja vastasi:

“hei, Laura?” Aino sanoi varovasti.

“Minä muistin juuri jotain tärkeää,” Laura aloitti hengästyneenä. “Se tyttö, jonka kuvat näit… naapuri on hänen isänsä.”

Aino tunsi sydämensä hypähtävän. Tämä tieto muutti kaiken. Hän tunsi höyryn seasta nousevan kylmän väreen, mutta myös uuden päättäväisyyden: totuus oli lähempänä kuin koskaan.

“Kiitos, Laura… tämä selventää monia asioita,” Aino sanoi hiljaa. Hän tiesi, että seuraava vaihe tutkimuksessa olisi ratkaiseva – mutta nyt hänellä oli tärkeä vihje, joka yhdisti kuvat, navetan ja naapurin perheen.

Aino oli juuri sulkemassa puhelua Lauran kanssa, kun toinen soitto tuli. Näytölle ilmestyi komisarion nimi. Hän vastasi heti, sydän hieman kiihtyneenä.

“Aino, kuuntelen,” hän sanoi.

“Kuulin juuri Lauralta tärkeän tiedon,” Aino aloitti. “Naapuri on kuvan tytön isä. Se selventää monta asiaa.”

Komisario hengitti syvään ja vastasi vakavana: “Hyvä, Aino. Tämä vahvistaa epäilyksemme. Meidän on mentävä naapurin luo ja tarkastettava navetta. Nyt on oikea aika toimia, ja sinun tietosi tulee olemaan ratkaiseva.”

Aino nyökkäsi itsekseen, vaikka komisario ei nähnyt sitä. “Ymmärrän. Olen valmis.”

“Hyvä. Tule huomenna aamulla toimistolle, niin lähdemme yhdessä. Ole varovainen, ja älä kerro tästä kenellekään muulle,” komisario lisäsi ja lopetti puhelun.

Aino laski puhelimen käsistään, tunsi sekä pientä jännitystä että päättäväisyyttä. Hän tiesi, että seuraava päivä olisi ratkaiseva – ja että totuus naapurin navetan salaisuuden takana olisi pian paljastumassa.