Loppukesän varjot

Aurinko roikkui matalalla taivaanrannassa, valaisten kaupungin kivikadut hunajankeltaisina. Loppukesän lämpö oli jo pehmeää, sellaista, joka kantoi mukanaan menneen kesän tuoksua ja syksyn ensimmäistä kylmää henkäystä. Ihmiset istuivat kahviloiden terasseilla, viimeisinä hetkinään ennen kuin sateet ja pimeys veisivät kadut.

Mutta Vanhan sataman alueella tunnelma oli toinen. Hylätyssä varastorakennuksessa, jonka tiiliseinät olivat täynnä haalistuneita mainosmaalauksia, oli löydetty ruumis. Nuori nainen, jonka kukaan ei tuntunut tuntevan, makasi lattialla kuin sinne unohtunut nukketeatterin hahmo. Hänen ympärillään leijui tuoreiden veriroiskeiden metallinen tuoksu, mutta ikkunoiden läpi tihkuva iltavalo sai kaiken näyttämään lähes kauniilta – tavalla, joka oli vääristynyt ja uhkaava.

Tutkinnan sai vastuulleen rikoskomisario Aarne Laitinen, mies, joka tunsi kaupungin salakujat paremmin kuin kukaan. Hän tiesi heti, ettei tämä ollut sattumanvarainen rikos. Viime viikkoina kaupungissa oli liikkunut varjoja – ihmisiä, jotka eivät koskaan kulkeneet päivänvalossa, ja joiden kasvot vilahtivat vain sateisissa ikkunoissa.

Kun Laitinen kumartui tutkimaan uhrin käsiä, hän huomasi sormissa kuivuneen merilevän säikeitä. Se oli outoa, sillä lähin ranta oli kilometrien päässä.

Jossain päin kaupunkia, terassien naurun ja viinilasien kilinän keskellä, murhaaja seurasi jo seuraavaa kohdettaan.

Aarne Laitinen istui tutkintahuoneessa, pyyhki hikeä niskaltaan ja käänteli käsissään pientä muovipussia, jossa oli ne merilevän säikeet. Laboratorio oli jo vahvistanut: lajia esiintyi vain yhdessä paikassa kaupungin lähistöllä – vanhalla laiturilla, joka oli suljettu yleisöltä jo vuosia sitten myrkyllisten vuotojen vuoksi.

Hän nousi tuolilta, sytytti tupakan vaikka tiesi, ettei sisällä saanut polttaa, ja katsoi ikkunasta ulos. Loppukesän valo alkoi taittua oranssiksi. Tämä oli se aika vuodesta, jolloin varjot pitenivät nopeammin kuin olisi halunnut.

Satamaan päästyään Laitinen kuuli jo ennen näkemistä hiljaisen loiskeen, kuin joku olisi liikkunut vedessä. Laituri oli lahonnut ja täynnä rikkoutuneita laatikoita, mutta yksi niistä oli aseteltu siististi syrjään. Sen alta paljastui toinen ruumis. Tällä kertaa mies, ja hänen ranteeseensa oli sidottu pieni lasipullo, jossa oli paperilappu.

Lappuun oli kirjoitettu vain yksi sana, vanhalla kirjoituskoneella: "Takaisin."

Aarne ei tiennyt vielä, että samana yönä koko kaupungin ylle laskeutuisi pimeys, joka ei ollut pelkkää yötä. Ja että joku odotti häntä — juuri täällä, missä meri ja varjo  kohtasivat

Aarne kuuli askeleet ennen kuin näki ketään.

Ne eivät olleet kiireisiä, eivät hermostuneita — ne olivat harkittuja, kuin joku olisi astellut varoen, mutta täysin varmana siitä, minne oli menossa.

Hän kääntyi ja näki hahmon pimeässä, vastavaloon piirtyneenä.
Pitkä takki, kädet taskuissa, kasvot varjossa.

“Etkö usko, että jotkut asiat kannattaa jättää koskematta, komisario?” ääni oli matala, ja siinä oli outo, lähes rauhallinen sointi.

Aarne ei vastannut heti. Hän otti taskustaan pienen taskulampun ja suuntasi valon hahmon kasvoihin — mutta valo osui vain hetkeksi, ennen kuin hahmo liikahti ja katosi näkymättömiin, kuin olisi liu’ennut ilmaan.

Samassa hän kuuli oikealta puoleltaan veden roiskeen. Kun hän juoksi laiturin reunalle, hän näki, että vedessä kellui toinen lasipullo. Hän nosti sen ja avasi. Sisällä oli jälleen kirjoituskoneella tehty viesti:

“Se alkaa huomenna.”

Aarne ei tiennyt, mitä “se” tarkoitti — mutta hän tiesi, että auringonlaskuun oli enää tunti, ja että tämä loppukesä tulisi päättymään ennen kuin syksy ehtisi edes alkaa.

Seuraavana aamuna kaupunki heräsi oudosti hiljaisena. Tavallisesti loppukesän lauantai alkoi torikauppiaiden huudoilla ja lokkien kirkunalla, mutta nyt ilma tuntui raskaalta, kuin joku olisi kääntänyt äänenvoimakkuuden lähes nollille.

Aarne Laitinen oli valvonut koko yön, tutkinut vanhoja poliisin arkistoja ja sanomalehtileikkeitä. Yksi tapaus jäi toistuvasti esiin: kaksikymmentä vuotta sitten tapahtunut “Sataman katoaminen” — sarja ihmisten mystisiä poiskatoamisia juuri tuon saman suljetun laiturin läheisyydestä. Kaikki alkoi 14. elokuuta ja päättyi yhtä yllättäen kuin oli alkanutkin.

Ja tänään oli jälleen 14. Elokuuta.

Kahvi oli kitkerää ja kylmää, kun Aarne istui toimistossaan. Puhelin soi.
Tuntui kuin ääni linjan toisessa päässä olisi tullut suoraan korvan sisään, liian läheltä.

“Komisario… näetkö sinäkin jo varjot?”

Sitten yhteys katkesi.

Kymmenen minuuttia myöhemmin ensimmäinen ilmoitus tuli: torin laidalta oli löydetty vaatteita, mutta ei kantajaa. Samaan aikaan satamassa nähtiin joku, joka käveli veden päällä — tai ainakin siltä se näytti sumun seassa.

Aarne tunsi selkänsä pistelyn. Meri oli nousemassa kaupunkiin, mutta ei aaltoina. Jotain muuta oli tulossa.

Murhaaja oli Viljo Ranta, entinen satamatyöläinen, joka oli 20 vuotta sitten ollut viimeinen henkilö, joka näki “Sataman katoamisten” ensimmäisen uhrin elossa. Hän oli kadonnut sen jälkeen itsekin – ei kuollut, vaan piiloutunut.
Viljo oli kehittänyt pakkomielteen kaupungin rantaan ja sen vanhoihin tarinoihin. Hän uskoi, että meri “vaati” uhreja joka 20. vuosi, ja että jos hän valitsisi ne itse, hän voisi pitää muun kaupungin turvassa.

Kun Aarne Laitinen lopulta sai hänet kiinni, Viljo oli suljetun laiturin alla, kellarimaisessa varastossa, jonka lattia oli kostea ja haiseva. Seinät oli peitetty sanomalehtileikkeillä katoamisista ja merestä. Viljon kädet olivat veressä — mutta hän hymyili kuin olisi ollut varma, että oli pelastanut kaupungin.

Oikeudessa hän ei pyytänyt armoa. Hän sai elinkautisen vankeustuomion kahdesta murhasta ja useista sieppauksista.
Kun häntä vietiin pois, hän kääntyi katsomaan Aarnea ja sanoi:

“Muista, komisario… meri ei koskaan unohda.”

Syksy tuli aikaisin sinä vuonna. Satama pysyi sumussa viikkoja, ja vaikka rikokset loppuivat, Aarne ei koskaan kävellyt enää laiturille yksin.
Joskus hän kuitenkin kuuli hiljaisen loiskeen ja näki kaukana veden pinnalla pienen lasipullon, joka ajautui pois ennen kuin hän ehti tarttua siihen.