naapurin salaisuus osa 3

 5

Aamu oli harmaa ja sateinen. Vesipisarat piiskasivat ikkunoita, ja kylän kadut kiilsivät märkinä auringonvalon puuttuessa. Aino pukeutui nopeasti takkiinsa ja otti sateenvarjonsa mukaansa, hengittäen syvään kosteaa syyssadetta.

Hän tiesi, että tänään oli tärkeä päivä. Kylän komisarion toimisto odotti, ja siellä hän pääsisi kertomaan kaiken, mitä oli havainnut – mummon kuulemat oudot äänet, verijälkien kohdan ja kirjeen pienen tytön kuvan kanssa.

Kadut olivat lähes tyhjät, ja Aino käveli varovaisesti, pitäen sateenvarjoa tiukasti kädessään. Jokainen ropina ja vesilätäkkö sai hänen mielikuvituksensa liikkeelle. Hän tunsi pienen jännityksen nipistyksen vatsassaan, mutta myös päättäväisyyden – tänään asiat etenisivät.

Komisario oli kutsunut hänet toimistolle kello yhdeksäksi, ja Aino saapui paikalle täsmällisesti. Toimiston ovella hän otti vielä kerran syvään henkeä ja astui sisään, valmis kertomaan kaiken mitä tiesi – ja kuulemaan, mitä virallisen komisarion näkökulma oli.

Aino astui komisarion toimistoon ja tunsi heti lämpimän sisäilman eroavan ulkona vallinneesta sateesta. Hän riisui märän takkinsa ja ripusti sen naulakkoon.

Komisario hymyili lempeästi. “Hyvin tulit ajoissa, Aino. Istutaan hetkeksi, niin saat jotain lämmintä juotavaa.”

Aino nyökkäsi kiitollisena ja otti kupin höyryävää teetä, jonka tuoksu täytti hetken miellyttävällä lämmöllä. Hän huokaisi syvään, tuntien sateen ja jännityksen vähitellen sulavan mukavan kuuman juoman äärellä.

Hän tiesi, että kohta alkaisi tärkeä keskustelu – mutta nyt hän sai hetken levätä ja kerätä ajatuksiaan ennen kaikkea, mitä oli tulossa.

6

Aino istui pöydän ääressä, kuumaa teetä käsissään pitäen. Hän katsoi komisarioa silmiin ja otti sitten varovasti esiin kirjeen, jonka oli saanut mummon postilaatikosta.

“Komisario,” hän aloitti, ääni hieman täristen, “tämä on kaikki, mitä tiedän tähän mennessä.” Hän levitti kirjeen pöydälle ja näytti kuvan pienestä tytöstä navetan taustalla.

Komisario kumartui katsomaan tarkemmin ja nyökkäsi hitaasti. “Hyvin tehty, Aino. Tämä on tärkeää. Kuva ja kaikki, mitä kerroit mummon kuulevista äänistä ja verijälkien paikasta, auttavat meitä ymmärtämään tilanteen kokonaisuuden.”

Aino kertoi rauhallisesti, mutta tarkasti kaikki yksityiskohdat: mummon oudosta huolesta, verijälkien sijainnista ja siitä, kuinka hän oli löytänyt kirjeen pienen tytön kuvan kanssa.

Komisario kuunteli tarkasti ja kirjoitti muistiinpanoja. Kun Aino lopetti, hän laski kynänsä ja katsoi tyttöä rohkaisevasti: “Hyvä työ, Aino. Sinä toit meille arvokasta tietoa. Nyt voimme ryhtyä toimiin. Lupaan, että autamme sinua ja tutkimme tämän tilanteen perusteellisesti.”

Aino tunsi helpotuksen lämpimän aallon. Hän oli jakanut kaiken, mitä tiesi, ja virallinen taho oli valmis toimimaan. Samalla pieni jännitys jäi edelleen ilmaan – hän tiesi, että totuuden jäljittäminen ei olisi helppoa, mutta nyt hän ei ollut yksin.

Aino jätti komisarion toimiston ja päätti käydä nopeasti kirjastolla. Hän tiesi, että Laura, hänen lapsuudenystävänsä, voisi auttaa tunnistamaan kuvaa – ilman että se liittyisi suoraan poliisityöhön.

Kirjastossa Laura hymyili iloisesti, kun Aino astui sisään sateesta märän takin kanssa. “Aino! Mikä tuonut sinut tänne näin aikaisin?” hän kysyi.

Aino otti esiin kirjeen ja näytti Lauralle kuvan pienestä tytöstä navetan edustalla. Laura katseli hetken tarkasti ja nyökkäsi sitten.

“Tämä… tämä on naapurin navetta,” Laura sanoi hiljaa, lähes ihmetellen. “Olen käynyt täällä monta kertaa ja maisema sopii täysin tähän. Se on ehdottomasti otettu heidän navettansa edestä.”

Aino huokaisi hiljaa. Nyt hän tiesi konkreettisesti, missä kuva oli otettu, ja että pieni tyttö liittyi jotenkin naapuriin – tai ainakin heidän piiriinsä. Hän kiitti Lauraa avusta, mutta päätti pitää tämän poliisitiedon ulkopuolella, kuten oli jo aiemmin luvannut.

“Kiitos, Laura. Tämä auttaa minua paljon, mutta tämä pysyy meidän tietonamme,” Aino sanoi vakavasti.

Laura nyökkäsi ymmärtäväisesti. “Ei huolta, Aino. Luotan sinuun.”

Aino kääntyi ja astui ulos kirjastosta sateiseen aamuun, tietäen nyt tarkemmin, mistä kaikki alkoi – mutta myös sen, että seuraavat askeleet olivat hänen ja komisarioon luottamansa tiimin käsissä

Aino seisoi kirjaston ovella, sateenvarjo tiukasti kädessään, ja otti puhelimen esiin. Hän valitsi komisarion numeron ja odotti, kunnes puhelu yhdistyi.

“Komisario, täällä Aino,” hän aloitti. “Kävin juuri Lauralla kirjastossa ja sain varmistettua, että kuva on otettu naapurin navetan edestä.”

Komisario kuunteli hetken hiljaa ja vastasi sitten vakavasti: “Hyvä työ, Aino. Tämä vahvistaa, että naapurilla on yhteys tähän tapahtumaan. Kiitos, että kerroit heti. Tämä auttaa meitä suunnittelemaan seuraavia askeleita.”

Aino nyökkäsi itsekseen. Hän oli antanut viralliselle taholle tärkeän palan palapeliä, mutta samalla tiesi, että tutkimus oli vasta alussa.

“Hienoa, Aino. Nyt tiedämme, mistä aloittaa tarkemmat toimet. Pidä itsesi turvassa ja valmistaudu tulevaan keskusteluumme,” komisario lisäsi kannustavasti.

Aino sulki puhelimen, tunsi pienen helpotuksen ja päätti palata kotiin mummon luo keräämään voimia seuraavaa päivää varten – mutta samalla mielessä pyöri kysymys, mitä kaikkea naapurilla piilossa olikaan.