naapurin salaisuus osa 1

                                                                         1

Syyskesän aurinko paistoi vielä lämpimästi kaupungin katujen ylle, mutta ilmassa oli jo lupaus syksystä. Vaahteran lehdet olivat alkaneet kellastua, ja tuuli kuljetti ensimmäisiä ruskan merkkejä pitkin jalkakäytäviä. Aino sulki asuntonsa oven takanaan ja veti laukun olalleen.

Puhelu oli tullut edellisenä iltana.
Mummon ääni oli ollut erilainen kuin yleensä – levoton, jopa pelokas.
"Aino, sinun pitää tulla tänne. Minä… minä en oikein osaa selittää, mutta täällä on jotakin, mikä ei anna minulle rauhaa."

Aino ei ollut tottunut kuulemaan mummoaan sellaisena. Nainen, joka oli koko elämänsä elänyt maaseudun hiljaisuudessa ja pitänyt huolta tilastaan, ei yleensä hermoillut pienistä. Jos hän nyt pyysi Ainoa tulemaan, se merkitsi jotakin.

Hän istahti auton rattiin ja lähti ajamaan kohti pohjoista. Kaupungin vilinä jäi pian taakse, ja tilalle tuli mutkitteleva maantie, jonka varrella pellot aaltoilivat kevyessä tuulessa. Ilta alkoi laskeutua, ja taivas värjäytyi hitaasti kultaiseksi.

Matkan aikana Aino mietti mummonsa sanoja. Miksi juuri hänet oli kutsuttu?
Hän oli toki poliisi, mutta työ oli pääasiassa kaupungin rikostutkinnassa – omaisuusrikoksia, välillä väkivaltaa. Ei mitään, mikä liittyisi hänen mummoonsa tai pieneen maalaiskylään, jossa ei yleensä tapahtunut muuta kuin satokauden kiireitä.

Kun hän käänsi auton kylätielle, jokin tunne hiipi hänen sisälleen. Kylä näytti samalta kuin aina: hiljaiset pihat, pellot, järven pinta ilta-auringossa. Ja silti – jokin siinä tunnelmassa oli muuttunut.

Mummo odotti häntä pihaportilla. Vanhus hymyili, mutta hymy ei yltänyt silmiin.
– Kiitos kun tulit, lapsi. Minulla on paljon kerrottavaa.

Mummo tarttui Ainoa kädestä ja puristi lujasti. Käsi oli lämmin ja ryppyinen, mutta siinä oli yhä se sama voima, jonka Aino muisti lapsuudestaan.

– Voi että, kun sinä tulit. Olen ollut niin onnellinen siitä asti, kun soitin. En tiennyt, vastaisitko edes, mummo sanoi ja johdatti Ainon sisälle.

Keittiössä tuoksui tuore pulla ja kamomillatee. Pöydällä paloi kynttilä, ja verhojen takaa näkyi syksyinen maisema, pellot ja metsänreuna, jotka jo tummuivat illan varjoon.

– Totta kai minä tulin. Mutta kerro nyt, miksi oikein pyysit minua? Aino kysyi, riisuen takkinsa ja istahtaen keittiönpöydän ääreen.

Mummo istui vastapäätä, hymyili hetken, mutta vakavoitui pian.
– Se ei ole helppo asia. En halunnut soittaa kylän komisariolle, enkä kellekään muulle. En luota niihin, en tiedä ketkä täällä enää haluavat kuulla totuuden. Mutta sinuun minä luotan.

Aino tunsi niskakarvojensa nousevan pystyyn.
– Mitä sinä olet kuullut?

Mummo vilkaisi ikkunasta ulos naapurin tilalle päin, jossa lato kohosi pimeää vasten kuin musta varjo.
– Se naapuri… Siellä on jotakin. Minä olen käynyt auttamassa, viemässä ruokaa ja muuta. Mutta viime aikoina… olen kuullut ääniä. Öisin, ja joskus päivälläkin. Askeleita, raskasta liikehdintää, kolinaa. Eikä hänen pitäisi olla siellä yksinään.

Aino kallisti päätään.
– Oletko varma, ettet ole vain kuullut eläimiä? Hiiriä, lintuja…?

Mummo pudisti päätään nopeasti.
– Ei. Tämä on jotain muuta. Joku on siellä. Ja hän piilottelee sitä.

Keittiöön laskeutui hiljaisuus, jonka rikkoi vain kellon tasainen tikitys seinällä. Aino huomasi mummonsa käden vapisevan kupin ympärillä.

– Siksi minä soitin sinulle, Aino. Jotain pahaa on tekeillä.

Aino nojautui pöydän yli, katse tiukasti mummossa.
– Mutta miksi et soittanut komisariolle? Miksi juuri minä?

Mummo puri huultaan ja sanoi hitaasti:
– Koska en tiedä, keneen täällä voi luottaa. Jos jotain tapahtuu… haluan, että sinä tiedät ensin.

Sanat jäivät ilmaan raskaiksi. Aino huomasi mummonsa silmissä päättäväisyyden seassa myös pelon, jota ei ollut ennen nähnyt.

Ikkunan takana aurinko laski peltojen taa. Sen kultainen valo himmeni, kun tummat pilvet nousivat syyskesäillan taivaalle ja peittivät koko kylän varjoonsa.

                                                                           2

Syyskesän ilta muuttui rankkasateeksi. Taivas oli peittynyt tummiin pilviin, ja sade rummutti raskaasti mummon kattoa vasten. Sisällä keittiössä Aino ei voinut olla kuuntelematta pisaroiden rytmiä, joka kaikui hiljaisessa talossa kuin varoitus.

Hän istui tietokoneen ääreen, yrittäen rauhoittaa levotonta mieltään. Sade sai kylän näyttämään vielä hiljaisemmalta, ja ikkunan takana pimeys tuntui tiivistyvän. Aino avasi uutispalvelun ja kirjoitti hakukenttään kylän nimen, toivoen löytävänsä jotain merkityksellistä.

Ja sieltä se oli – pieni, unohdettu uutinen: “Mystinen verijälki löydetty kylän kirjaston edustalta – poliisi tutkii”.

Aino silmäili pikaisesti juttua. Se oli lyhyt: ei tarkkoja tietoja, vain että joku oli huomannut oudon verijäljen kirjaston portailla aamulla, ja että poliisi oli aloittanut alustavan tutkinnan. Kukaan ei ollut jäänyt kiinni, ja uutinen oli jo hämärtynyt verkkosivujen arkistoihin.

Hän tunsi kylmän väreen kulkevan selkäänsä pitkin. Sama tunne, joka oli vallannut hänet mummon keittiössä. Tämä ei ollut enää pelkkää mummon huolta – jotain todella outoa tapahtui kylässä.

Aino sulki tietokoneen ja katseli ulos pimeään sateeseen. Kadut olivat tyhjät, sade peitti jäljet tehokkaasti, eikä talon ympärillä liikuskellut ketään. Vain sateen ropina rikkoi hiljaisuuden.

Hän tiesi, että aamulla hän lähtisi tutkimaan itse, mutta nyt yössä ja sateessa jokin oli jo saanut kylän näyttämään vieraalta ja salaperäiseltä.

Aino sulki uutisjutun ja tunsi kylmän väreen kulkevan selkäänsä pitkin. Sama tunne, joka oli vallannut hänet mummon keittiössä. Tämä ei ollut enää pelkkää mummon huolta – jotain outoa todella tapahtui kylässä.

Hän avasi nopeasti hakukoneen ja etsi kylän komisarion numeron. Muisti tallentaa sen puhelimeensa. Aino ei ollut vielä soittanut, mutta tieto siitä, että hänellä oli yhteys viralliseen tahoon, toi pienen turvallisuuden tunteen.

Sade jatkoi ropinaansa hiljaisuudessa, ja ulkona kadut olivat tyhjät. Aino nojautui tuolissaan, katsellen ikkunan takana tummenevaa maisemaa. Hän tiesi, että aamulla kaikki alkaisi – ja että hän olisi valmis kohtaamaan totuuden.